- Hae linkki
- X
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Neljän viikon kesälomani on sisältänyt lukuisia leppoisia kotipäiviä mutta myös - näin kerralla käsiteltäväksi - hengästyttävän määrän keikkoja. Toiset tekevät etelänmatkoja, minä kolme Hyvinkää-reissua erilaisilla mutkilla - enkä paremmasta lomasta osaisi haaveilla.
Jo raportoidun Helsinki-superviikonlopun Ilpo-keikkahan oli toinen putkeen. Olin perustellut itselleni, että aikoja sitten kalenteriin merkitsemäni Vierumäen Kelokodan karsiutuminen olisi hyvästä, etten yliannostelisi Ilpo-keikkoja viiteen peräkkäiseen viikonloppuun. Edellisenä päivänä selvisi, että priorisoimani harvinaisempi keikka alkaisi vasta kolme tuntia myöhemmin kuin Ilpon parituntinen, tunnin lisämatkan päässä. Mikä minä olin keikkakohtaloani vastustelemaan - tein vaan itselleni selväksi, että etenisin jälkimmäisen keikan ehdoilla.
Kelokota oli niin viehättävä kun kuvien perusteella odotin, ja keikkaan mennessä terassi täyttyi. Pientä hämmennystä aiheuttivat kaksi naista, äiti ja tytär, jotka asettuivat pirttipöytään minua vastapäätä, selin esiintyjään, vaikka viereenkin olisi mahtunut. Miksi ostaa lippu keikalle ja olla kuin ei kiinnostaisi? Kai toisille riittää musiikin kuuleminen, mutta miksi äiti katseli ennemmin ventovierasta kuin artistia ja kaunista tytärtään? Ventovieras minä jouduin hivuttautumaan penkin päähän räpsiäkseni tärkeät keikkakuvani ilman etualalla kummittelevia kasvoja.
Muilla penkeillä osattiin suunnata iloa ilmaisevat kasvot kohti artistia, ja minulle parituntinen oli puhdasta onnea. Kiitollisuus siitä, että sittenkin olin mukana, tulvahti heti alussa, kun Ilpo esitti Eino Leinon päivän kunniaksi Väinämöisen laulun. Eihän hän varsinaisesti vielä lumonnut minua Idols-koelaulullaan, mutta nykyohjelmiston harvinaisena helmenä se resonoi syvälle.
Viimeisten biisien aikana kesäilta heitti niskaamme yllätyssateen. Ilpo totesi ensin uhmakkaasti, että soittokamat saavat luvan kestää, mutta taipui keskeyttämään, kun sade yltyi kastelemaan yleisöäkin. Juuri sillä kellonlyömällä olin vakaasti päättänyt jatkaa matkaa, joten hihkaisin kiitokset sateessa kamojaan kasaavalle sankarilleni ja hyppäsin autoon. En uskaltanut viivytellä sekuntiakaan tai ajatus encore-osuudesta tunnelmallisessa kodassa olisi pysäyttänyt minut siihen paikkaan.
Tuntia myöhemmin marssin tuttuun Medicin man -baariin, missä soittajat juuri asettuivat lavalle. Ennakkoon juonimallani strategialla pujottelin tungoksen läpi ainoaan vapaaseen rakoon - ihmismassan ja lavan väliin. Yleensä kunnioitan aiemmin asemansa varanneita, mutta hätä ei lukenut lakia - en ajellut Hyvinkäälle asti olemaan näkemättä keikkaa.
Nenäni edessä musisoivat Käsityöläiset vaihtorumpalin kera eli viime kesän ”HIM” (HäkkinenIkonenManninen) täydennettynä basisti Kovalaisella. Alkukesän Hyvinkää-Riihimäki-turneella satuin olemaan kuulolla kun Ikonen rimpautti päivämäärän Kovalaiselle, erityisohjelmistoa hehkuttaen. Sillä hetkellä tiesin, että minun piti olla mukana. Jälkikäteen yritin kuitenkin kirjata muistiini ajatusta, ettei minun tarvitse tehdä keikasta itselleni jokakesäistä perinnettä.
Nautin Mikan ja kumppaneiden hulvattomasta showsta, mutta samalla tunsin joutuneeni hirmumyrskyn keskelle. Vaikka trubaduurin tahdissa oli tanssittukin, siirtymä terassi-idyllistä täpötäyteen baariin, missä vieruskaverin lonkero roiskui iholleni, oli raju. Minua oikeasti hengästytti vielä viereiseen hotelliin siirryttyäni. Ohjelmistossa oli tuttuja hienouksia ja uusia helmiä, kun Mika tarttuu rohkeasti vaikkapa Elastisen Supervoimiin. Ennenkin kuultu Mikael Gabrielin Riippumatto ihastuttaa erityisesti kun muistan tilanteen, missä Mikalta toivottiin sitä. Silloin vastaus oli "Ei mitään käryä", mutta tämä laulaja ottaa selvää ja opettelee.
Jälkiajatukseni kulki jotenkin niin, että bändin kotikaupungin supersuosituille baarikeikoille minun ei välttämättä tarvitse änkeä mukaan. Voin satsata erikoisempiin puitteisiin, missä musiikkia saa kuunnella keskittyneemmin - paikkoihin, joihin eivät pidempiaikaiset vakiofanitkaan välttämättä löydä. Minulla on heihin verrattuna etu: kokeneen keikkamatkaajan ymmärrys, että kannattaa lähteä, vaikka Floridaan - tai Topenoon, mutta se on vielä muutaman mutkan takana.
Seuraavan viikon keikkarumba käynnistyi jo keskiviikkona, kun yhdistin vanhempien luona vierailun Mikko Harjun keikkaan Varissaaren Vaakussa. En ymmärrä, miten olin ex-kotkalaisena missannut moisen paikan - kauniin pienen saaren, jonne matkustetaan tuurimoottorilla. Taisin intoilla enemmän paikasta kuin keikasta! Niin tunnelmallinen kun Mikon ja veljensä Fransin säestämä ilta olikin, maagisin hetki oli keikan päätyttyä laiturilla, paluukyytiä odotellessa, kun auringonlaskun värjäämässä merimaisemassa erinäisistä puhelimista pulpahteli Mikon lauluja.
Jo perjantaina palasin Kotkaan keikalle, josta siellä asuva siskoni vinkkasi juuri ennen edellistä ajelua. Ajatuksissa oli vilahtanut vaihtoehto viivyttää visiitti "pakollisempaan" keikkaan, mutta periaatteesta en antanut Eliaksen sotkea jo tehtyjä suunnitelmia. Se ensimmäisen X factorin voittanut Hämälänen, joka joskus vei minua kuin pässiä narussa, mutta jota en ollut kuullut livenä yli vuoteen, esiintyisi Kotkan torille juuri avatussa kahvilassa. Julkiset keikat ovat olleet vähissä ja tiedotus olematonta sen jälkeen kun minä lakkasin siitä huolehtimasta, joten tuurilla löytyneeseen lähikeikkaan piti tarttua. Valmistauduin kuuntelemalla Eliaksen ainokaista albumia automatkalla, ensimmäistä kertaa vuosiin. Se oli joka nuotiltaan tuttu mutta samalla vieras - en ollut edes varma pidänkö enää siitä.
Aurinkoinen toriterassi tarjosi ihanat puitteet, mutta äänentoiston kanssa oli ongelmia. Keikka pääsi alkamaan puolisen tuntia myöhässä, mikä oli sikäli sääli, että sääntö-Suomessa live-musiikilla "metelöinti" piti sitten lopettaa jo tunnin päästä. Kuulimme kaksi lyhyttä, hyvin tuttua cover-settiä. Siinä se rakas raspi taas soi ja trooppinen kesäilta helli, mutta kylmät väreet loistivat poissaolollaan. Ennen niin taianomainen kitarankäsittelykin tuntui enää taidokkaalta.
Jokunen kappale - erityisesti yhdistelmä Don't You Worry Child - Wake Me Up - oli turhan tuttu ja herätteli ikävää laulajan isoveljeen. Bilebänditouhuun urautuneessa Markuksessa olen kai vielä kiinni, mutta tästä "alkuperäisestä" olen päässyt yli - välitän, mutten intoile saati murehdi hänen suunnitelmistaan. Sydämestäni toivon, että uusi nousu levyttäväksi artistiksi vielä koetaan, mutten tiedä osaisinko itse siitä enää innostua.
Sunnuntai-iltapäivällä suunta oli jälleen Hyvinkää ja edelliskesän huippuhetken uusinta: Baanajamit Ilpon tähdittämänä. Ajankohtaa olin hieman kiroillut - minkä tahansa muun jamisunnuntain ympärille olisi voinut kietoa kesälomareissun, mutta nyt piti vain käväistä. Jamit ja paluuajelu menivät vielä pari tuntia normaalia myöhemmäksi, kun jalkapallon MM-finaalin aikana ei kannattanut esiintyä. Mitkään hidasteet eivät pitäneet minua poissa - tämä on niitä keikkoja, jotka minun vaan pitää kokea.
"Elämä hehkuis aurinkoisin" (Haaveillaan), kun Ilpo esitti enimmäkseen omia biisejään, tavallista tanakampina versioina käytännössä oman bändinsä säestämänä kauniissa kesäillassa. Sitä ennen housebändin solisti, lempikitaristini Pasi hurmasi sekä huikealla osaamisellaan että hetkittäisellä osaamattomuudellaan. Yleisö eli mukana silloinkin, kun Pasille vieraampi toivebiisi täydentyi "tsööbi-tsööbillä", aseistariisuvan naurun kera. Jami-iltojen luonteeseen kuuluu tietty epätäydellisyys, mitä rakastan, mutta vierailevan tähden treenattua settiä vielä enemmän.
Aamulla piti jo liikkua toiseen suuntaan. Kohteena oli ystävän yllätys-viisikymppiset Savonlinnassa ja ensikokemukseni Oopperajuhlista. Olin pitkään - ja vain puoliksi leikilläni - murehtinut kolme ja puolituntisesta Faustista. Onneksi en vielä keväällä tiennyt läkähdyttävästä helteestä, joka oikeasti tekikin siitä selviytymistaistelun. Linnahan on huikea "keikkapaikka" ja tavanomaisemmalla kesäsäällä olisin ehkä jopa nauttinut erilaisesta musiikkielämyksestä.
Seuraavan keskiviikon kaupunkipyöräily mieheni kanssa ajoittui Oliver-bändin solistin trubaduurisettiin Rosson terassilla. Suurta vaikutusta Jari Väyliö ei tehnyt, mutta miellytti kuitenkin - paria englanninkielistä kappaletta lukuunottamatta. Ne olivat minun korvaani aika hirveitä, mutta arvioni oli puolueellinen: ensimmäinen sattui olemaan Ilpon bravuuri Wicked game.
Torstain "kotikeikalla" viihdyin paljon paremmin ja pidempään. Kyseessä oli yhdistelmä Heidi ja Miitri Aaltosen duo-keikkaa ja WhatFour-bändiä, missä mukana lisäksi Sonja ja Jyri Kangastalo. Kohta yhdeksän vuotta sitten Zero Ninea lämmitelleen ja sittemmin tähän lähistölle asettuneen Heidin (ent. Bergbacka) some-mainos houkutteli minut paikalle, ja Sonjan käänteitä olen seurannut muinaisesta Idols-menestyksestä asti. Näiden yhdistelmässä riittää bändin kiinnostavaksi tekevää tarinaa! Ensikokemus live-esiintymisestä teki vaikutuksen, kun kaksi kaunisäänistä naista lauloi stemmoissa kahden taidokkaan kitaristin säestyksellä.
Niin huikea kuin bändi olikin, illan taika oli puitteissa. Oltiin Aaltosten kotikulmilla, meidän naapurikaupunginosan kioski-baari-kahvilan pihalla. Tuntui epätodelliselta, että jotain noin hienoa voi tapahtua tavallisena torstai-iltana, kolmen kilometrin päässä kotoa. Toivottavasti "Lavola open air festival", kuten esiintyjät sen vitsikkäästi nimesivät, saa jatkoa.
Lauantaina starttasin keikkarikkaan kesälomani huipentavalle turneelle. Kaikki alkoi Ilpon keikasta Luopioisissa, Pälkäneen pikkukylässä, jossa pörräsin viime kesänäkin onnesta soikeana. Hetkisen mietin pitäisikö uusinta jättää väliin, kun Ilpon keikoista oli hetkellinen runsaudenpula, mutta keikkakohtaloni ratkaisi asian täsmäajoitetulla jatko-osuudella.
Nautin jo matkasta - ensin hurjassa kaatosateessa ja sitten kirkastuneissa maisemissa, täsmäpysähdyksellä henkeäsalpaavan kauniissa Padasjoen laivarannassa. Viime vuoden paluumatkalla hain sieltä wifi-yhteyttä viestiäkseni kotiin - puhelimenihan oli lakannut toimimasta Luopioisten pihamökissä. Sama mökki odotti ja tutulle lähirannalle piti koukata uimaan sekä ennen keikkaa että aamun lähtökiireessä. Keikkamatkoilla on ilo löytää uusia paikkoja ja erityisen ihana palata parhaimpiin.
Viimekesäiseen tapaan keikka ei ollut sitä mitä ennakkoon haaveilin. Nytkään ei päästy komealle terassilavalle - keikanjärjestäjä oli jänistänyt sade-ennusteita. Ilta kuitenkin kirkastui niin, että väki viihtyi ulkosalla - meno keikalla yltyi sitä mukaa kun ihmiset malttoivat siirtyä sitä seuraamaan. Lisäksi Liekki-ravintola oli mainostanut "koko bändiä", mutta paikalla oli tuttu yhden miehen orkesteri. En tiedä oliko kyse väärinymmärryksestä vai muutoksesta, kun pitikin mahtua sisätiloihin, mutta kuten Ilpon läheisyydessä on tyypillistä, en havainnut itsessäni pettymyksen hiventäkään. Oletus harvinaisesta bändikeikasta oli itse asiassa vain tehnyt lähtöpäätöksestäni helpomman!
Sekään ei liiemmin haitannut, että hämärän ravintolan ja suoraan artistin taakse sijoitetun lavavalon yhdistelmä teki keikan katselusta haastavaa ja kuvaamisesta toivotonta. Toiseen settiin ujuttauduin kuitenkin lavan sivuun, missä sain seurata Ilpon taidokasta työskentelyä valoista häikäistymättä.
Ilpon ohjelmistossa on runsaasti omaa materiaalia, ja se on minulle kaksinkertainen ilo: ensinnäkin rakastan Ilpon biisejä enemmän kuin juuri mitään muita, ja lisäksi sitä, että hän pitää niistä kiinni - sellaisistakin, joita suuri yleisö ei tunne. Ilpon esimerkki osoittaa, että muutama muu tärkeä artistini on luopunut omistaan liian helposti ja turhaan. Tyypillinen aloitusbiisi Haaveillaan on kadonnut spotify:sta jo vuosia sitten, mutta hyvä biisi uppoaa yleisölle "uutenakin". Albumien menevät avausraidat Meren rantaan ja Hei elämä! ovat myös timanttisia livenä ja erityisesti jälkimmäinen minulle ihan niitä tärkeimpiä. Mikko Harjun yhteydessä puhutaan faneista, jotka tatuoivat Sinä riität tai muita lyriikoita iholleen. Jos minä ikimaailmassa moiseen ryhtyisin, Hei elämä! voisi olla se teksti, ei vain biisinä ja "elämäni levynä" vaan asenteena - tervehdin elämää ja poimin huolella ilot mitä se tarjoaa.
Jokunen radiohitti toki tiivisti tunnelmaa, ja Muistan sen lauantain oli taas selvästi illan odotetuin. Omaan mielentilaani osui tällä kertaa täydellisimmin Savuna ilmaan. Se liikutti kyyneliin ja käynnisti loppuillan kestäneen kiitollisuuskohtauksen - oikein velloin onnellisuudessa siitä, että juuri tämän tyypin matkaan aikoinaan ajauduin. Euforian seassa silmiä kostutti ajatus, että hänestä on tullut minulle hieman liiankin tärkeä. Jokusen suuren menetyksen olen fanitushistoriassani kokenut, mutta aina jotenkin palautunut syöksymään uuteen kierrokseen. Tämä taitaa nyt olla se, jonka "katoamisesta" en enää särkymättä selviäisi. Kryptoniitin sanoin: "Mä pyydän käsittele sitä varoen, kun ilman sydäntäni selviä en". Ei sillä, että Ilpon tarvitsisi minusta huolehtia, vaan omasta terveydestään ja työinnostaan - minä roikun ihan itse ilolla mukana.
Hiljaisten kyläteiden tunnelmointi piti sunnuntaiaamuna ohittaa. Jo yhdeltätoista, reilun tunnin matkan päässä Lopen Topenon kylässä alkaisi Käsityöläisten tähdittämä kesätapahtuma. Soittoajoista ei ollut tietoa, joten piti kiirehtiä heti alkuun. Kello taisi olla kymmentä yli kun tassuttelin peltoparkkipaikalta Kartanoputiikki punaisen tuvan kulmalle ihastelemaan silmieni eteen avautuvaa pihapiiriä. Sen keskelle pystytetystä telttakatoksesta kuului jo soundcheckin pauketta, mutta laulajan ääni kajahtikin ihan vierestä: "Leena!".
Fanipiireissäni toistuva huolenaihe on ollut se, miten artistit jaksavat aina samoja naamoja. Kun keikkatiedotus on ollut vajavaista, on pahimmillaan päätelty, etteivät aktiivisesti seuraavat fanit ehkä kovin tervetulleita olekaan. Tätäkin taustaa vasten kaulaankapsahtava Mika on riemastuttava tapaus. On ilo upota hänen halaukseensa ja kaunista seurata, miten hän kohtaa muita.
Peräti kolmen setin iltapäiväkeikalla elämä hehkui aurinkoisintaan. Millaiseen paikkaan olinkaan taas musiikin houkuttelemana päätynyt! Levoton luonteeni on vielä sellainen, etten oikein osaa olla - kauneimmistakin maisemista nappaan ehkä valokuvan ja jatkan matkaa - mutta musiikki saa pysähtymään ja nauttimaan muustakin siinä ympärillä. Yllättäen sain vielä loistavaa seuraakin. Viereeni ilmestyi nainen, joka onnitteli yhteisen nimipäivämme johdosta. Kaima tunnisti minut julkaisemieni kuvien perusteella, ja kertoi itse seurailleensa bändiä melkein alusta asti.
Samanhenkisen fanitusseuran löytäminen on iso ilo erityisesti kun musiikkitouhuni ovat Koop-vuosien jälkeen olleet aika yksinäisiä. Harvoin saan keikkaseuraa ja muutenkin vouhotan pitkälti itsekseni, oli kyse sitten Mikasta, Ilposta tai Aurorasta - BNC-reissuilla on sentään yleensä ollut ihana vakioseuralainen. Leenan ideoimat Leenanpäiväkuvat Mikan kanssa ovat ihana muisto päivästä, ja onneksi tapaamme pian uudestaankin.
Saatoin keikan päätteeksi möläyttää Mikalle, että "näissä puitteissa toimii paskempikin musa". Sitähän se ei suinkaan ollut, mutta kesätapahtumassa viihtyisi vaikkei koko ohjelmisto suosikkibiiseistä koostuisikaan. En olisi itkenyt edes puuttuvien omien biisien perään, mutta olihan Kaikki on oolrait (live) sykähdyttävin helmi lainamateriaalin joukossa. Anna mun halata ihastutti vielä toive-encorena. Näiden lisäksi jäi parhaiten mieleen Hämä-hämä-häkki, jolla Mika yritti aktivoida kahta pikkupoikaa yleisössä. Pojat jähmettyivät, mutta Mika veti asiaankuuluvat kuviot pokkana loppuun. Lumoavan laulun ja sopivan humoristisen tosissaan leikityn koreografian edessä olin sulavaa suklaata.
Juuri kun olin Väyliön keikan jälkeen todennut, että vaatii mieheltä rohkeutta laulaa Ihmisten edessä, tämä bändi esitti sen komeasti, lukuisten vakituisempien bravuurien joukossa. Despacitot sun muut rytmikkäämmät tuli tanssitua kuiva multa sandaaleissa pöllyten. Putiikin pääohjelmanumeron hymystä loistavia kasvoja valokuvasin myös innoissani, vaikka lähtökohtaisesti luulisi, ettei muotinäytös olisi lainkaan minun kuppini teetä. Kaikenkaikkiaan päivä oli parasta mitä keikkamatkailu tarjoaa, ja jos "Medarin" suhteen yritän jatkossa hillitä itseäni, Topenoon suuntaisin toistamiseen kesämekon helmat hulmuten.
Eikä siinä vielä kaikki. Kesätapahtuman piti päättyä viideltä, josta laskin, että ohittaisin Hyvinkäätä ihan liian täsmällisesti kuudelta, kun seuraavat Baanajamit alkaisivat. Sen verran aikaisemmin pääsin paluumatkalle, että ehdin pysähtyä syömäänkin. Tutulla terassilla Pasin trio aloitti, ja toiseen settiin liittyi Sami Saari, joka keräsi ennätysyleisön. Hän hauskuutti meitä "Pasi Jääskeläinen ja pitkät miehet" -bändinimellä - hurmaavaa itseironiaa artistilta, jota Pasi oli päätä pidempi, toisella puolellaan basisti Sami Kujala, jonka rinnalla Pasikin on pikkuinen.
Myönnettäköön, että porukka biletti vielä villimmin kuin edellisellä viikolla Ilpon tahdissa, mutta itse aloin pitkän päivän päätteeksi hyytyä kappaleiden venytettyihin sovituksiin. Kesken poistuminen ei ollut optio - halusin kokea Ainutkertaisen (live) alkuperäisesittäjän versiona ja settilistalta bongaamani Onnenkyyneleet keikan päätteeksi. Omat onnenkyyneleeni jäivät edellisiltaan - päivähän oli ollut yhtä hymyä - mutta Hyvinkää-iltakin oli lahja, jonka otin ilolla vastaan. Ja hyvin harjoiteltu kahden ja puolen tunnin kotimatkani sujui kuin siivillä, musiikin tahdissa.
Jo raportoidun Helsinki-superviikonlopun Ilpo-keikkahan oli toinen putkeen. Olin perustellut itselleni, että aikoja sitten kalenteriin merkitsemäni Vierumäen Kelokodan karsiutuminen olisi hyvästä, etten yliannostelisi Ilpo-keikkoja viiteen peräkkäiseen viikonloppuun. Edellisenä päivänä selvisi, että priorisoimani harvinaisempi keikka alkaisi vasta kolme tuntia myöhemmin kuin Ilpon parituntinen, tunnin lisämatkan päässä. Mikä minä olin keikkakohtaloani vastustelemaan - tein vaan itselleni selväksi, että etenisin jälkimmäisen keikan ehdoilla.
Kelokota oli niin viehättävä kun kuvien perusteella odotin, ja keikkaan mennessä terassi täyttyi. Pientä hämmennystä aiheuttivat kaksi naista, äiti ja tytär, jotka asettuivat pirttipöytään minua vastapäätä, selin esiintyjään, vaikka viereenkin olisi mahtunut. Miksi ostaa lippu keikalle ja olla kuin ei kiinnostaisi? Kai toisille riittää musiikin kuuleminen, mutta miksi äiti katseli ennemmin ventovierasta kuin artistia ja kaunista tytärtään? Ventovieras minä jouduin hivuttautumaan penkin päähän räpsiäkseni tärkeät keikkakuvani ilman etualalla kummittelevia kasvoja.
 |
| Ilpo Kaikkonen @ Vierumäen Kelokota 6.7.2018 |
Muilla penkeillä osattiin suunnata iloa ilmaisevat kasvot kohti artistia, ja minulle parituntinen oli puhdasta onnea. Kiitollisuus siitä, että sittenkin olin mukana, tulvahti heti alussa, kun Ilpo esitti Eino Leinon päivän kunniaksi Väinämöisen laulun. Eihän hän varsinaisesti vielä lumonnut minua Idols-koelaulullaan, mutta nykyohjelmiston harvinaisena helmenä se resonoi syvälle.
Viimeisten biisien aikana kesäilta heitti niskaamme yllätyssateen. Ilpo totesi ensin uhmakkaasti, että soittokamat saavat luvan kestää, mutta taipui keskeyttämään, kun sade yltyi kastelemaan yleisöäkin. Juuri sillä kellonlyömällä olin vakaasti päättänyt jatkaa matkaa, joten hihkaisin kiitokset sateessa kamojaan kasaavalle sankarilleni ja hyppäsin autoon. En uskaltanut viivytellä sekuntiakaan tai ajatus encore-osuudesta tunnelmallisessa kodassa olisi pysäyttänyt minut siihen paikkaan.
Tuntia myöhemmin marssin tuttuun Medicin man -baariin, missä soittajat juuri asettuivat lavalle. Ennakkoon juonimallani strategialla pujottelin tungoksen läpi ainoaan vapaaseen rakoon - ihmismassan ja lavan väliin. Yleensä kunnioitan aiemmin asemansa varanneita, mutta hätä ei lukenut lakia - en ajellut Hyvinkäälle asti olemaan näkemättä keikkaa.
Nenäni edessä musisoivat Käsityöläiset vaihtorumpalin kera eli viime kesän ”HIM” (HäkkinenIkonenManninen) täydennettynä basisti Kovalaisella. Alkukesän Hyvinkää-Riihimäki-turneella satuin olemaan kuulolla kun Ikonen rimpautti päivämäärän Kovalaiselle, erityisohjelmistoa hehkuttaen. Sillä hetkellä tiesin, että minun piti olla mukana. Jälkikäteen yritin kuitenkin kirjata muistiini ajatusta, ettei minun tarvitse tehdä keikasta itselleni jokakesäistä perinnettä.
 |
| HäkkinenIkonenManninenKovalainen @ Medicin Man Hyvinkää 6.7.2018 |
Jälkiajatukseni kulki jotenkin niin, että bändin kotikaupungin supersuosituille baarikeikoille minun ei välttämättä tarvitse änkeä mukaan. Voin satsata erikoisempiin puitteisiin, missä musiikkia saa kuunnella keskittyneemmin - paikkoihin, joihin eivät pidempiaikaiset vakiofanitkaan välttämättä löydä. Minulla on heihin verrattuna etu: kokeneen keikkamatkaajan ymmärrys, että kannattaa lähteä, vaikka Floridaan - tai Topenoon, mutta se on vielä muutaman mutkan takana.
 |
| Mikko ja Frans Harju @ Varissaaren Vaakku Kotka 11.7.2018 |
Jo perjantaina palasin Kotkaan keikalle, josta siellä asuva siskoni vinkkasi juuri ennen edellistä ajelua. Ajatuksissa oli vilahtanut vaihtoehto viivyttää visiitti "pakollisempaan" keikkaan, mutta periaatteesta en antanut Eliaksen sotkea jo tehtyjä suunnitelmia. Se ensimmäisen X factorin voittanut Hämälänen, joka joskus vei minua kuin pässiä narussa, mutta jota en ollut kuullut livenä yli vuoteen, esiintyisi Kotkan torille juuri avatussa kahvilassa. Julkiset keikat ovat olleet vähissä ja tiedotus olematonta sen jälkeen kun minä lakkasin siitä huolehtimasta, joten tuurilla löytyneeseen lähikeikkaan piti tarttua. Valmistauduin kuuntelemalla Eliaksen ainokaista albumia automatkalla, ensimmäistä kertaa vuosiin. Se oli joka nuotiltaan tuttu mutta samalla vieras - en ollut edes varma pidänkö enää siitä.
 |
| Elias Hämäläinen @ Kaks7 Kotka 13.7.2018 |
Jokunen kappale - erityisesti yhdistelmä Don't You Worry Child - Wake Me Up - oli turhan tuttu ja herätteli ikävää laulajan isoveljeen. Bilebänditouhuun urautuneessa Markuksessa olen kai vielä kiinni, mutta tästä "alkuperäisestä" olen päässyt yli - välitän, mutten intoile saati murehdi hänen suunnitelmistaan. Sydämestäni toivon, että uusi nousu levyttäväksi artistiksi vielä koetaan, mutten tiedä osaisinko itse siitä enää innostua.
Sunnuntai-iltapäivällä suunta oli jälleen Hyvinkää ja edelliskesän huippuhetken uusinta: Baanajamit Ilpon tähdittämänä. Ajankohtaa olin hieman kiroillut - minkä tahansa muun jamisunnuntain ympärille olisi voinut kietoa kesälomareissun, mutta nyt piti vain käväistä. Jamit ja paluuajelu menivät vielä pari tuntia normaalia myöhemmäksi, kun jalkapallon MM-finaalin aikana ei kannattanut esiintyä. Mitkään hidasteet eivät pitäneet minua poissa - tämä on niitä keikkoja, jotka minun vaan pitää kokea.
 |
| Baanajamit feat. Ilpo Kaikkonen (Pasi Jääskeläinen, Sami Kujala, Juha Räsänen) @ Hyvinkää 15.7.2018 |
"Elämä hehkuis aurinkoisin" (Haaveillaan), kun Ilpo esitti enimmäkseen omia biisejään, tavallista tanakampina versioina käytännössä oman bändinsä säestämänä kauniissa kesäillassa. Sitä ennen housebändin solisti, lempikitaristini Pasi hurmasi sekä huikealla osaamisellaan että hetkittäisellä osaamattomuudellaan. Yleisö eli mukana silloinkin, kun Pasille vieraampi toivebiisi täydentyi "tsööbi-tsööbillä", aseistariisuvan naurun kera. Jami-iltojen luonteeseen kuuluu tietty epätäydellisyys, mitä rakastan, mutta vierailevan tähden treenattua settiä vielä enemmän.
Aamulla piti jo liikkua toiseen suuntaan. Kohteena oli ystävän yllätys-viisikymppiset Savonlinnassa ja ensikokemukseni Oopperajuhlista. Olin pitkään - ja vain puoliksi leikilläni - murehtinut kolme ja puolituntisesta Faustista. Onneksi en vielä keväällä tiennyt läkähdyttävästä helteestä, joka oikeasti tekikin siitä selviytymistaistelun. Linnahan on huikea "keikkapaikka" ja tavanomaisemmalla kesäsäällä olisin ehkä jopa nauttinut erilaisesta musiikkielämyksestä.
Seuraavan keskiviikon kaupunkipyöräily mieheni kanssa ajoittui Oliver-bändin solistin trubaduurisettiin Rosson terassilla. Suurta vaikutusta Jari Väyliö ei tehnyt, mutta miellytti kuitenkin - paria englanninkielistä kappaletta lukuunottamatta. Ne olivat minun korvaani aika hirveitä, mutta arvioni oli puolueellinen: ensimmäinen sattui olemaan Ilpon bravuuri Wicked game.
Torstain "kotikeikalla" viihdyin paljon paremmin ja pidempään. Kyseessä oli yhdistelmä Heidi ja Miitri Aaltosen duo-keikkaa ja WhatFour-bändiä, missä mukana lisäksi Sonja ja Jyri Kangastalo. Kohta yhdeksän vuotta sitten Zero Ninea lämmitelleen ja sittemmin tähän lähistölle asettuneen Heidin (ent. Bergbacka) some-mainos houkutteli minut paikalle, ja Sonjan käänteitä olen seurannut muinaisesta Idols-menestyksestä asti. Näiden yhdistelmässä riittää bändin kiinnostavaksi tekevää tarinaa! Ensikokemus live-esiintymisestä teki vaikutuksen, kun kaksi kaunisäänistä naista lauloi stemmoissa kahden taidokkaan kitaristin säestyksellä.
 |
| WhatFour (Jyri Kangastalo, Heidi Aaltonen, Sonja Kangastalo, Miitri Aaltonen) @ Ki'Bar's 19.7.2018 |
Niin huikea kuin bändi olikin, illan taika oli puitteissa. Oltiin Aaltosten kotikulmilla, meidän naapurikaupunginosan kioski-baari-kahvilan pihalla. Tuntui epätodelliselta, että jotain noin hienoa voi tapahtua tavallisena torstai-iltana, kolmen kilometrin päässä kotoa. Toivottavasti "Lavola open air festival", kuten esiintyjät sen vitsikkäästi nimesivät, saa jatkoa.
Lauantaina starttasin keikkarikkaan kesälomani huipentavalle turneelle. Kaikki alkoi Ilpon keikasta Luopioisissa, Pälkäneen pikkukylässä, jossa pörräsin viime kesänäkin onnesta soikeana. Hetkisen mietin pitäisikö uusinta jättää väliin, kun Ilpon keikoista oli hetkellinen runsaudenpula, mutta keikkakohtaloni ratkaisi asian täsmäajoitetulla jatko-osuudella.
Nautin jo matkasta - ensin hurjassa kaatosateessa ja sitten kirkastuneissa maisemissa, täsmäpysähdyksellä henkeäsalpaavan kauniissa Padasjoen laivarannassa. Viime vuoden paluumatkalla hain sieltä wifi-yhteyttä viestiäkseni kotiin - puhelimenihan oli lakannut toimimasta Luopioisten pihamökissä. Sama mökki odotti ja tutulle lähirannalle piti koukata uimaan sekä ennen keikkaa että aamun lähtökiireessä. Keikkamatkoilla on ilo löytää uusia paikkoja ja erityisen ihana palata parhaimpiin.
 |
| Maisema matkalla Luopioisiin: Padasjoen laivaranta 21.7.2018 |
Viimekesäiseen tapaan keikka ei ollut sitä mitä ennakkoon haaveilin. Nytkään ei päästy komealle terassilavalle - keikanjärjestäjä oli jänistänyt sade-ennusteita. Ilta kuitenkin kirkastui niin, että väki viihtyi ulkosalla - meno keikalla yltyi sitä mukaa kun ihmiset malttoivat siirtyä sitä seuraamaan. Lisäksi Liekki-ravintola oli mainostanut "koko bändiä", mutta paikalla oli tuttu yhden miehen orkesteri. En tiedä oliko kyse väärinymmärryksestä vai muutoksesta, kun pitikin mahtua sisätiloihin, mutta kuten Ilpon läheisyydessä on tyypillistä, en havainnut itsessäni pettymyksen hiventäkään. Oletus harvinaisesta bändikeikasta oli itse asiassa vain tehnyt lähtöpäätöksestäni helpomman!
 |
| Ilpo Kaikkonen @ Liekki Luopioinen 21.7.2018 |
Ilpon ohjelmistossa on runsaasti omaa materiaalia, ja se on minulle kaksinkertainen ilo: ensinnäkin rakastan Ilpon biisejä enemmän kuin juuri mitään muita, ja lisäksi sitä, että hän pitää niistä kiinni - sellaisistakin, joita suuri yleisö ei tunne. Ilpon esimerkki osoittaa, että muutama muu tärkeä artistini on luopunut omistaan liian helposti ja turhaan. Tyypillinen aloitusbiisi Haaveillaan on kadonnut spotify:sta jo vuosia sitten, mutta hyvä biisi uppoaa yleisölle "uutenakin". Albumien menevät avausraidat Meren rantaan ja Hei elämä! ovat myös timanttisia livenä ja erityisesti jälkimmäinen minulle ihan niitä tärkeimpiä. Mikko Harjun yhteydessä puhutaan faneista, jotka tatuoivat Sinä riität tai muita lyriikoita iholleen. Jos minä ikimaailmassa moiseen ryhtyisin, Hei elämä! voisi olla se teksti, ei vain biisinä ja "elämäni levynä" vaan asenteena - tervehdin elämää ja poimin huolella ilot mitä se tarjoaa.
Jokunen radiohitti toki tiivisti tunnelmaa, ja Muistan sen lauantain oli taas selvästi illan odotetuin. Omaan mielentilaani osui tällä kertaa täydellisimmin Savuna ilmaan. Se liikutti kyyneliin ja käynnisti loppuillan kestäneen kiitollisuuskohtauksen - oikein velloin onnellisuudessa siitä, että juuri tämän tyypin matkaan aikoinaan ajauduin. Euforian seassa silmiä kostutti ajatus, että hänestä on tullut minulle hieman liiankin tärkeä. Jokusen suuren menetyksen olen fanitushistoriassani kokenut, mutta aina jotenkin palautunut syöksymään uuteen kierrokseen. Tämä taitaa nyt olla se, jonka "katoamisesta" en enää särkymättä selviäisi. Kryptoniitin sanoin: "Mä pyydän käsittele sitä varoen, kun ilman sydäntäni selviä en". Ei sillä, että Ilpon tarvitsisi minusta huolehtia, vaan omasta terveydestään ja työinnostaan - minä roikun ihan itse ilolla mukana.
Hiljaisten kyläteiden tunnelmointi piti sunnuntaiaamuna ohittaa. Jo yhdeltätoista, reilun tunnin matkan päässä Lopen Topenon kylässä alkaisi Käsityöläisten tähdittämä kesätapahtuma. Soittoajoista ei ollut tietoa, joten piti kiirehtiä heti alkuun. Kello taisi olla kymmentä yli kun tassuttelin peltoparkkipaikalta Kartanoputiikki punaisen tuvan kulmalle ihastelemaan silmieni eteen avautuvaa pihapiiriä. Sen keskelle pystytetystä telttakatoksesta kuului jo soundcheckin pauketta, mutta laulajan ääni kajahtikin ihan vierestä: "Leena!".
Fanipiireissäni toistuva huolenaihe on ollut se, miten artistit jaksavat aina samoja naamoja. Kun keikkatiedotus on ollut vajavaista, on pahimmillaan päätelty, etteivät aktiivisesti seuraavat fanit ehkä kovin tervetulleita olekaan. Tätäkin taustaa vasten kaulaankapsahtava Mika on riemastuttava tapaus. On ilo upota hänen halaukseensa ja kaunista seurata, miten hän kohtaa muita.
 |
| Käsityöläiset (Anssi Häkkinen, Mika Ikonen, Niko Berg, Tuomo Kovalainen) @ Kartanoputiikki punainen tupa, Topeno (Loppi) 22.7.2018 |
Peräti kolmen setin iltapäiväkeikalla elämä hehkui aurinkoisintaan. Millaiseen paikkaan olinkaan taas musiikin houkuttelemana päätynyt! Levoton luonteeni on vielä sellainen, etten oikein osaa olla - kauneimmistakin maisemista nappaan ehkä valokuvan ja jatkan matkaa - mutta musiikki saa pysähtymään ja nauttimaan muustakin siinä ympärillä. Yllättäen sain vielä loistavaa seuraakin. Viereeni ilmestyi nainen, joka onnitteli yhteisen nimipäivämme johdosta. Kaima tunnisti minut julkaisemieni kuvien perusteella, ja kertoi itse seurailleensa bändiä melkein alusta asti.
 |
| Leenanpäiväkuvauksen Ikoset-osuus eli Mika ja minä |
Saatoin keikan päätteeksi möläyttää Mikalle, että "näissä puitteissa toimii paskempikin musa". Sitähän se ei suinkaan ollut, mutta kesätapahtumassa viihtyisi vaikkei koko ohjelmisto suosikkibiiseistä koostuisikaan. En olisi itkenyt edes puuttuvien omien biisien perään, mutta olihan Kaikki on oolrait (live) sykähdyttävin helmi lainamateriaalin joukossa. Anna mun halata ihastutti vielä toive-encorena. Näiden lisäksi jäi parhaiten mieleen Hämä-hämä-häkki, jolla Mika yritti aktivoida kahta pikkupoikaa yleisössä. Pojat jähmettyivät, mutta Mika veti asiaankuuluvat kuviot pokkana loppuun. Lumoavan laulun ja sopivan humoristisen tosissaan leikityn koreografian edessä olin sulavaa suklaata.
 |
| Mika Ikosen Hämä-hämä-häkki eli Käsityöläiset @ Kartanoputiikki punainen tupa, Topeno 22.7.2018 |
Juuri kun olin Väyliön keikan jälkeen todennut, että vaatii mieheltä rohkeutta laulaa Ihmisten edessä, tämä bändi esitti sen komeasti, lukuisten vakituisempien bravuurien joukossa. Despacitot sun muut rytmikkäämmät tuli tanssitua kuiva multa sandaaleissa pöllyten. Putiikin pääohjelmanumeron hymystä loistavia kasvoja valokuvasin myös innoissani, vaikka lähtökohtaisesti luulisi, ettei muotinäytös olisi lainkaan minun kuppini teetä. Kaikenkaikkiaan päivä oli parasta mitä keikkamatkailu tarjoaa, ja jos "Medarin" suhteen yritän jatkossa hillitä itseäni, Topenoon suuntaisin toistamiseen kesämekon helmat hulmuten.
Eikä siinä vielä kaikki. Kesätapahtuman piti päättyä viideltä, josta laskin, että ohittaisin Hyvinkäätä ihan liian täsmällisesti kuudelta, kun seuraavat Baanajamit alkaisivat. Sen verran aikaisemmin pääsin paluumatkalle, että ehdin pysähtyä syömäänkin. Tutulla terassilla Pasin trio aloitti, ja toiseen settiin liittyi Sami Saari, joka keräsi ennätysyleisön. Hän hauskuutti meitä "Pasi Jääskeläinen ja pitkät miehet" -bändinimellä - hurmaavaa itseironiaa artistilta, jota Pasi oli päätä pidempi, toisella puolellaan basisti Sami Kujala, jonka rinnalla Pasikin on pikkuinen.
 |
| Pasi Jääskeläinen ja Sami Saari / Baanajamit Hyvinkää 22.7.2018 |
Myönnettäköön, että porukka biletti vielä villimmin kuin edellisellä viikolla Ilpon tahdissa, mutta itse aloin pitkän päivän päätteeksi hyytyä kappaleiden venytettyihin sovituksiin. Kesken poistuminen ei ollut optio - halusin kokea Ainutkertaisen (live) alkuperäisesittäjän versiona ja settilistalta bongaamani Onnenkyyneleet keikan päätteeksi. Omat onnenkyyneleeni jäivät edellisiltaan - päivähän oli ollut yhtä hymyä - mutta Hyvinkää-iltakin oli lahja, jonka otin ilolla vastaan. Ja hyvin harjoiteltu kahden ja puolen tunnin kotimatkani sujui kuin siivillä, musiikin tahdissa.
Kommentit
Lähetä kommentti