- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Edellisen raportin keikkasuman jälkeen kävin kesälomallani vielä yhden. Yksitoistavuotisen keikkaharrastukseni alkukiihdytykseen isosti osallistunut Tuomas Turunen houkutteli Mäntyharjun Kurkiniemeen. Sää oli kesäisen lämmin toisin kuin Ilpon keikalla juhannuksena, ja rantaravintolan idyllisyys vielä enemmän edukseen - en minä pubin nurkkaan olisi toista tuntia ajellutkaan.
Trubaduuri soitti perinteistä kotimaista pop-rockia ja iskelmää. Kun tuhahdin, että valtakunnan soitetuin Paratiisi oli turhan ilmeinen aloitus, mieheni puolusteli, että sehän vaan teki illan teeman kerralla selväksi. Viihdyin, mutta harhailin ajatuksessa, että komeaäänisestä laulajasta olisi enempään. Oma, viimeksi Jan Kristian -taiteilijanimellä julkaistu materiaali on potentiaalista, vaikkakin sen eräänlainen arkisuus korostui, kun limitin automatkalla sekaan lukuisia toistoja tuoreesta Spotify-ykkösestä, ABREUn Yhen elämän jutusta. Ihastuin siihen ensikuulemalla Narinkkatorin keikalla, ja nyt fiilistelen kerrankin samaa biisiä kuin "kaikki muut".
Seuraavan viikon töihinpaluu otti koville. Palasin ajatuksissani vuoden taakse, jolloin kaiken piti raskaiden vaiheiden jälkeen vihdoin olla hyvin, mutta luisuinkin kohti työuupumusta. Kaksi asiaa piti minut varsinaisen masennuksen yläpuolella: liikunta ja musiikki. Jo maanantai-iltana, kirjaimellisesti voimaannuttavassa BodyPumpissa itkua nieleskellessäni, tajusin tahtovani ja tarvitsevani elvyttävän keikkaoptioni. Se, että sain tyttäreni Helsingistä seuraksi, vahvisti lähtöpäätöksen.
Käsityöläiset esiintyivät kotikaupunkinsa Hyvinkään olutfestareilla, samalla Villatehtaan lavalla, jolla maan eturivin artistit olivat juuri viettäneet Iskelmäkesää. Bändille se lienee hyvin tuttu ja siksi tuntui tärkeältä kokea heidät juuri siellä. Aikamoisen hienot puitteet olivatkin, varsinkin kesän helleputken jatkuessa. Miten onnellista olikaan tanssia hihattomassa mekossa hämärtyvän taivaan alla yli puolen yön! Oluitakin maisteltiin jaetun tuopin taktiikalla, mutta pääosassa oli musiikki ja ilo siitä, että tyttäreni oli mukana siitä nauttimassa (antoi hyvät arviotkin!). Palasin vanhaan vitsiini: keikkaseuran haaliminen on osoittautunut niin haastavaksi, että kannatti ennakoida ja tehdä itse.
"Kässäreille" tyypillisen vauhdikkaan menon keskellä rauhoituttiin tärkeimmän äärelle. Velloin kiitollisuudessa siitä, miten valtavasti yksi ainut laulu voi elämää ohjata. Kaikki on oolrait houkutteli minut Mikan ja Käsityöläisten matkaan - nyt jo aika monelle huikealle reissulle Floridaa myöten - ja auttoi läpi "tiukkojen aikojen... yli myrskyn ja sateiden". Jutustelu lauluntekijän kanssa keikan jälkeen vahvisti toivoa uusista ihanuuksista.
Hyvinkää-retkeä olin alkuun vastustellut varoakseni yliannostusta. Samaa settiä oli luvassa viikkoa myöhemmin Kouvolassa, jonne koukkasin Lahden kautta. Elias Kaskisen ja Päivän Sankareiden keikka ennestään tutun Ravintola Lokin uudehkon Music Clubin puitteissa oli houkutellut, mutta olin päättänyt olla lähtemättä - kunnes samaan iltaan ilmestyi Ilpon keikka. Ilpo nyt vaan liikauttaa minua automaattisemmin kuin kukaan muu, mikä sinällään on arvokasta. Uupuneena päättäminen oli niin raskasta, että saatoin tirauttaa itkut kaupassa, kun en tiennyt mitä ostaisin. Itsestäänselvä lähtö tietyille keikoille ja vakiintunut jumppaohjelma - tunnit, joille yksinkertaisesti vain lähden, jaksamistani aprikoimatta - ovat jo pitkään olleet pelastukseni. Alkuun keikat vaikuttivat jopa osuvan kohtalonomaisesti peräkkäin, mutta lopulta jouduin psyykkaamaan itseäni keskittymään Kaskiseen siinäkin vaiheessa, kun arvelin Ilpon etenevän kohti toista settiä.
Puitteet ovat nyt toistuva teema tarinoissani. Kolusin kai liikaa samoja baareja ja hurmaannun nyt vaihtelevista, kesäisen avarista keikkaolosuhteista. Lokin terassilla oltiin suojassa mutta ulkosalla, kauniissa järvimaisemassa (keikkakuvaajana harmittelin sitä, että showtimea viivytettiin juuri ihanan kesäillan valon hämärtymiseen asti). Muutama nuori nainen varaili jo eturiviä saapuessani, mutta ujutin itseni sekaan juuri ennen kun lisää innokkaita parveili lavan eteen. Siinä oltiinkin sitten niin lähituntumassa, että pidin sitä melkein tuhlauksena. Tuskin osasin intoilla bändin komean keulakuvan hääräämisestä alle kädenmitan päässä ihan niin paljon kuin moni muu olisi intoillut - tiettyä ystävääni erityisesti ajatellen.
Toinen ystäväni totesi taannoin, että Eliaksen esiintyminen on "hieman liikaa". Itse taidan kaivata kontrastia kitaroiden takana seisoviin, kun rakastan hänen estotonta heilumistaan ja kaiteilla kiipeilyään. Musiikkikin valloittaa yhä enemmän. Elämä lupaa mulle lienee edelleen sykähdyttävin, mutta myös tuoreet Haloo ja Puolet ihastuttavat. Uusin Taksi vai Uberi ei innosta kotikuunteluun, mutta toimii livenä kuin Tauti. Lähistölläni holtittoman epätahdissa taputtanut fani ja ajatus jatkokeikalta myöhästymisestä hajottivat keskittymistäni, mutta nautin silti viimeiseen kumarrukseen asti. Sen jälkeen poistuin kuin ammuttuna, mikä kertoo siitä, ettei elämäämullistavaa hurahdusta bändiin edelleenkään tapahtunut.
Kipittelin kilometrin ja pujahdin uuteen, jo alkuillan ruokailulla testaamaani Sport & Music Bar Elmoon, jonka perältä kantautui tuttu ääni. Ehdin kuulla puolet Ilpon Maailman on sun -versiosta ja taukoilmoituksen. Turha kiirehtimiseni huvitti, mutta tavallaan ajoitus oli täydellinen - tiesin täsmälleen missä mennään. Jos toinen setti olisi ehtinyt alkaa, olisin pelännyt sen päättyvän hetkellä millä hyvänsä.
Luottoni Ilpoon on kuuden vuoden ja kymmenien keikkojen kokemuksella kova, mutta silti mieleen oli hiipinyt epäilys, että yhden miehen orkesteri saattaisi vaikuttaa vaisulta suurieleisen lavashown jälkeen. Kitaran kanssa ei kiipeillä kaiteille, ja ajatus Ilposta repimässä paitansa halki, kuten Elias teki keikan päätteeksi, on absurdi. Pari vuotta sitten, ikimuistoisella Tangomarkkinareissullani, Ilpo ja Elias esiintyivät samalla lavalla peräkkäin. Molemmilla oli muutama radiohitti ja minun käsityksen mukaan saman suuruusluokan suosio - vaikkakin sitten havaitsin, että Eliaksella oli enemmän innokkaita, jopa tekstipätkiä iholleen tatuoivia faneja. Tällä välin Elias on loistanut useammassa TV-produktiossa ja tehtaillut uusia hittejä siinä missä Ilpo kappaleineen on saanut minimaalisesti julkisuutta. Selityksenä täytyy - levy-yhtiöiden valtavan kokoeron lisäksi - olla joku mystinen tahto- ja tuuritekijä. Hyvää työtä voi tehdä pienestikin, mutta live-klubeja ja festareita ajatellen pitäisi kai - ainakin kuvainnollisesti - olla valmis repimään se paita. Nöyryys on kaunista, mutta sillä jää itseään ja musiikkiaan rohkeammin esille tuovien varjoon.
Näitä vertailumietteitä pyörittelin alkuillan, mutta ne haihtuivat heti kun soitto Elmossa jatkui. Kotioloissa voin jupista vaatimattomasta markkinoinnista, mutta live-tilanteessa Ilpon taika pitää minua otteessaan eikä maailmassa ole huolen häivää. Jotenkin tuntui vielä siltä, että hän otti yleisönsä pontevammin - ja samalla iloisemmin ja rennommin - kuin koskaan. Koska oma napa on lähimpänä, keksin hymähtää, että pinnistelikö hän, ettei jäisi silmissäni Kaskiselle kakkoseksi, mutta eiköhän vastaanottavainen kotikaupungin yleisö ollut lämmitellyt hänet jo ennen saapumistani. Illan kohokohdaksi nousi jonkun toivoma Mahdoton poika, jota en ollut kuullut livenä aikoihin. Erityisesti hymyilyttivät välispiikit sen taustoista eli jälki-istuntokokemuksista, sekä hulvaton muisto sen ja Muistan sen lauantain esittämisestä entisen opettajansa juhlissa.
Yövyin erikoisessa Guesthouse Little Tundrassa, ja jatkoin minikiertuettani Kouvolaan. Kymijoki Beer Festival -keikalla Käsityöläiset ottivat revanssia edellisvuodesta - silloinhan he ehtivät paikalle, mutteivät lavalle, kun myrsky pakotti keskeyttämään koko festarin. Bändi veti nyt aivan tyrmäävästi, kuin osoittaakseen, että heidät todellakin kannatti buukata uudelleen, ja itse leijuin "tätä kannatti odottaa toista vuotta" -euforiassa.
Erityisesti Mika veti sellaisella vimmalla, että pelkäsin hänen kuukahtavan sydänkohtaukseen - mutta eihän tuo vaikuttanut edes hengästyvän! Kävi mielessä, että kompakti komeus on moisen lavaenergian omaavalle eduksi - kookkaampi karpaasi olisi varmaan romauttanut lukuisia lavarakennelmia ja rysäyttänyt matalampien yökerhojen katoista läpi. Mika hyppi, tanssi, riehui ja riehaannutti, laulatti ja vielä naurattikin yleisöä tavalla, joka voisi muussa yhteydessä olla enemmän kuin "hieman liikaa" - mutta massiivisen yleisömenestyksen olutfestarit pitikin viedä pääesiintyjänä päätökseen juuri noin. Jälkikäteen ymmärsin, että vahva lataus johtui osaltaan siitä, että bändi oli uuden yleisön edessä eikä arkisemmin Hyvinkäällä, missä he tuntevat kaikki ja kaikki heidät. Mika oli yhtä aikaa villi rock-eläin - Kaunis peto muuten suorastaan räjäytti festariteltan - ja sympaattinen setämies, jonka rutistelusta ei meinannut keikan jälkeen tulla loppua.
Tällä kertaa en rutistellut yksin vaan mainiossa faniporukassa, johon Topenon keikalla tapaamani kaima minut kutsui. Viihdyin pitkän illan loistavasti, mutta neljän naisen tiivis ystävyys aiheutti lievää kateuttakin - vastaavaa, kaikissa elämänkäänteissä mukanakulkevaa ryhmää minulla ei ole koskaan ollut. Sitä paitsi he olivat selvästi rohkeampia, vaikkapa tokaistessaan järjestyksenvalvojalle, että autamme bändiä roudauksessa. Itse olisin valunut kohti uloskäyntiä ensimmäisestä vienosta vihjauksesta. Riemastuttavan kantohetkisen jälkeen rutistelimme vielä muusikoita ristiin rastiin ja vilkuttelimme punaisen pakettimersun perävaloille juuri ennen kuin viimeinen festaribussi kurvasi meidät Korialta keskustaan. Pieni lasillinen jatkobaarissa nosti pitkän illan olutkiintiöni täpärästi yli kahden tuopin - taas olin humaltunut musiikista ja tunnelmasta, mitä iloisesti soittavat, tutut ja tärkeät muusikot luovat.
Yhden pienen keikan onnistuin poimimaan vielä kotimatkallekin, kun tuttu säestäjä osui samaan junaan muistuttamaan, että moinen oli tarjolla. Suuri kauppakeskuskiertue rantautui Lappeenrantaan, ja kun sen showtime oli junalta noutamaan tulleen mieheni kanssa tehdyn kaupunkikierroksen jälkeen kohdalla, sain kokea minisetin Sofia Zidaa ja X factorissa menestynyttä freestyle-räppäri MC Samppaa. Sofia oli suomenkielisine lattareineen sangen viehättävä tapaus - kappaleissahan on jotain samaa kuin äsken kehumassani ABREU-biisissä. Sampan tilanteesta ja yleisöstä keksimiin räppeihin päästiin tietysti mukaan, kun melko vähäväkisellä kauppakeskuskeikalla eturivissä oltiin. Erinomaisen viihdyttävä hänkin oli - sen kahden biisin verran.
Tällaiseksi elämäni on muotoutunut, enkä usko, että enää muuta voin. Musiikki vie - pienet välipiristykset, joita poimin lähinnä uteliaisuuttani, ja isommat tapaukset, joita olen näköjään valmis seuraamaan vaikka mihin. Urallaan paikallaan junnaaville, aina samoja biisejä soittaville suosikeille voin antaa jokusen vuoden, mutten ikuisuutta, kun uusiakin ilonaiheita löytyy. Mutta enpä panisi pahakseni, jos musiikkimaailmastani tavalla tai toisella katoavien kirous olisi vihdoin voitettu, ja nämä muutamat tärkeät jäisivät "yhen elämän juttuina" kuvioihin.
 |
| Tuomas Turunen @ Rantaravintola Kurkiniemi 28.7.2018 |
Trubaduuri soitti perinteistä kotimaista pop-rockia ja iskelmää. Kun tuhahdin, että valtakunnan soitetuin Paratiisi oli turhan ilmeinen aloitus, mieheni puolusteli, että sehän vaan teki illan teeman kerralla selväksi. Viihdyin, mutta harhailin ajatuksessa, että komeaäänisestä laulajasta olisi enempään. Oma, viimeksi Jan Kristian -taiteilijanimellä julkaistu materiaali on potentiaalista, vaikkakin sen eräänlainen arkisuus korostui, kun limitin automatkalla sekaan lukuisia toistoja tuoreesta Spotify-ykkösestä, ABREUn Yhen elämän jutusta. Ihastuin siihen ensikuulemalla Narinkkatorin keikalla, ja nyt fiilistelen kerrankin samaa biisiä kuin "kaikki muut".
Seuraavan viikon töihinpaluu otti koville. Palasin ajatuksissani vuoden taakse, jolloin kaiken piti raskaiden vaiheiden jälkeen vihdoin olla hyvin, mutta luisuinkin kohti työuupumusta. Kaksi asiaa piti minut varsinaisen masennuksen yläpuolella: liikunta ja musiikki. Jo maanantai-iltana, kirjaimellisesti voimaannuttavassa BodyPumpissa itkua nieleskellessäni, tajusin tahtovani ja tarvitsevani elvyttävän keikkaoptioni. Se, että sain tyttäreni Helsingistä seuraksi, vahvisti lähtöpäätöksen.
Käsityöläiset esiintyivät kotikaupunkinsa Hyvinkään olutfestareilla, samalla Villatehtaan lavalla, jolla maan eturivin artistit olivat juuri viettäneet Iskelmäkesää. Bändille se lienee hyvin tuttu ja siksi tuntui tärkeältä kokea heidät juuri siellä. Aikamoisen hienot puitteet olivatkin, varsinkin kesän helleputken jatkuessa. Miten onnellista olikaan tanssia hihattomassa mekossa hämärtyvän taivaan alla yli puolen yön! Oluitakin maisteltiin jaetun tuopin taktiikalla, mutta pääosassa oli musiikki ja ilo siitä, että tyttäreni oli mukana siitä nauttimassa (antoi hyvät arviotkin!). Palasin vanhaan vitsiini: keikkaseuran haaliminen on osoittautunut niin haastavaksi, että kannatti ennakoida ja tehdä itse.
 |
| Mika Ikonen / Käsityöläiset @ Hyvinkään olutfestarit, Villatehdas 3.8.2018 |
"Kässäreille" tyypillisen vauhdikkaan menon keskellä rauhoituttiin tärkeimmän äärelle. Velloin kiitollisuudessa siitä, miten valtavasti yksi ainut laulu voi elämää ohjata. Kaikki on oolrait houkutteli minut Mikan ja Käsityöläisten matkaan - nyt jo aika monelle huikealle reissulle Floridaa myöten - ja auttoi läpi "tiukkojen aikojen... yli myrskyn ja sateiden". Jutustelu lauluntekijän kanssa keikan jälkeen vahvisti toivoa uusista ihanuuksista.
Hyvinkää-retkeä olin alkuun vastustellut varoakseni yliannostusta. Samaa settiä oli luvassa viikkoa myöhemmin Kouvolassa, jonne koukkasin Lahden kautta. Elias Kaskisen ja Päivän Sankareiden keikka ennestään tutun Ravintola Lokin uudehkon Music Clubin puitteissa oli houkutellut, mutta olin päättänyt olla lähtemättä - kunnes samaan iltaan ilmestyi Ilpon keikka. Ilpo nyt vaan liikauttaa minua automaattisemmin kuin kukaan muu, mikä sinällään on arvokasta. Uupuneena päättäminen oli niin raskasta, että saatoin tirauttaa itkut kaupassa, kun en tiennyt mitä ostaisin. Itsestäänselvä lähtö tietyille keikoille ja vakiintunut jumppaohjelma - tunnit, joille yksinkertaisesti vain lähden, jaksamistani aprikoimatta - ovat jo pitkään olleet pelastukseni. Alkuun keikat vaikuttivat jopa osuvan kohtalonomaisesti peräkkäin, mutta lopulta jouduin psyykkaamaan itseäni keskittymään Kaskiseen siinäkin vaiheessa, kun arvelin Ilpon etenevän kohti toista settiä.
 |
| Elias Kaskinen ja Artti Pursiainen (Päivän Sankarit) @ Lokki Music Club 10.8.2018 |
Puitteet ovat nyt toistuva teema tarinoissani. Kolusin kai liikaa samoja baareja ja hurmaannun nyt vaihtelevista, kesäisen avarista keikkaolosuhteista. Lokin terassilla oltiin suojassa mutta ulkosalla, kauniissa järvimaisemassa (keikkakuvaajana harmittelin sitä, että showtimea viivytettiin juuri ihanan kesäillan valon hämärtymiseen asti). Muutama nuori nainen varaili jo eturiviä saapuessani, mutta ujutin itseni sekaan juuri ennen kun lisää innokkaita parveili lavan eteen. Siinä oltiinkin sitten niin lähituntumassa, että pidin sitä melkein tuhlauksena. Tuskin osasin intoilla bändin komean keulakuvan hääräämisestä alle kädenmitan päässä ihan niin paljon kuin moni muu olisi intoillut - tiettyä ystävääni erityisesti ajatellen.
 |
Kipittelin kilometrin ja pujahdin uuteen, jo alkuillan ruokailulla testaamaani Sport & Music Bar Elmoon, jonka perältä kantautui tuttu ääni. Ehdin kuulla puolet Ilpon Maailman on sun -versiosta ja taukoilmoituksen. Turha kiirehtimiseni huvitti, mutta tavallaan ajoitus oli täydellinen - tiesin täsmälleen missä mennään. Jos toinen setti olisi ehtinyt alkaa, olisin pelännyt sen päättyvän hetkellä millä hyvänsä.
Luottoni Ilpoon on kuuden vuoden ja kymmenien keikkojen kokemuksella kova, mutta silti mieleen oli hiipinyt epäilys, että yhden miehen orkesteri saattaisi vaikuttaa vaisulta suurieleisen lavashown jälkeen. Kitaran kanssa ei kiipeillä kaiteille, ja ajatus Ilposta repimässä paitansa halki, kuten Elias teki keikan päätteeksi, on absurdi. Pari vuotta sitten, ikimuistoisella Tangomarkkinareissullani, Ilpo ja Elias esiintyivät samalla lavalla peräkkäin. Molemmilla oli muutama radiohitti ja minun käsityksen mukaan saman suuruusluokan suosio - vaikkakin sitten havaitsin, että Eliaksella oli enemmän innokkaita, jopa tekstipätkiä iholleen tatuoivia faneja. Tällä välin Elias on loistanut useammassa TV-produktiossa ja tehtaillut uusia hittejä siinä missä Ilpo kappaleineen on saanut minimaalisesti julkisuutta. Selityksenä täytyy - levy-yhtiöiden valtavan kokoeron lisäksi - olla joku mystinen tahto- ja tuuritekijä. Hyvää työtä voi tehdä pienestikin, mutta live-klubeja ja festareita ajatellen pitäisi kai - ainakin kuvainnollisesti - olla valmis repimään se paita. Nöyryys on kaunista, mutta sillä jää itseään ja musiikkiaan rohkeammin esille tuovien varjoon.
 |
| Ilpo Kaikkonen @ Sport & Music Bar Elmo Lahti 10.8.2018 |
Yövyin erikoisessa Guesthouse Little Tundrassa, ja jatkoin minikiertuettani Kouvolaan. Kymijoki Beer Festival -keikalla Käsityöläiset ottivat revanssia edellisvuodesta - silloinhan he ehtivät paikalle, mutteivät lavalle, kun myrsky pakotti keskeyttämään koko festarin. Bändi veti nyt aivan tyrmäävästi, kuin osoittaakseen, että heidät todellakin kannatti buukata uudelleen, ja itse leijuin "tätä kannatti odottaa toista vuotta" -euforiassa.
Erityisesti Mika veti sellaisella vimmalla, että pelkäsin hänen kuukahtavan sydänkohtaukseen - mutta eihän tuo vaikuttanut edes hengästyvän! Kävi mielessä, että kompakti komeus on moisen lavaenergian omaavalle eduksi - kookkaampi karpaasi olisi varmaan romauttanut lukuisia lavarakennelmia ja rysäyttänyt matalampien yökerhojen katoista läpi. Mika hyppi, tanssi, riehui ja riehaannutti, laulatti ja vielä naurattikin yleisöä tavalla, joka voisi muussa yhteydessä olla enemmän kuin "hieman liikaa" - mutta massiivisen yleisömenestyksen olutfestarit pitikin viedä pääesiintyjänä päätökseen juuri noin. Jälkikäteen ymmärsin, että vahva lataus johtui osaltaan siitä, että bändi oli uuden yleisön edessä eikä arkisemmin Hyvinkäällä, missä he tuntevat kaikki ja kaikki heidät. Mika oli yhtä aikaa villi rock-eläin - Kaunis peto muuten suorastaan räjäytti festariteltan - ja sympaattinen setämies, jonka rutistelusta ei meinannut keikan jälkeen tulla loppua.
 |
| Käsityöläiset (Niko Berg, Mika Ikonen ja Tuomo Kovalainen sekä kuvan ulkopuolella Anssi Häkkinen) @ Kymijoki Beer Festival Kouvola 11.8.2018 |
Tällä kertaa en rutistellut yksin vaan mainiossa faniporukassa, johon Topenon keikalla tapaamani kaima minut kutsui. Viihdyin pitkän illan loistavasti, mutta neljän naisen tiivis ystävyys aiheutti lievää kateuttakin - vastaavaa, kaikissa elämänkäänteissä mukanakulkevaa ryhmää minulla ei ole koskaan ollut. Sitä paitsi he olivat selvästi rohkeampia, vaikkapa tokaistessaan järjestyksenvalvojalle, että autamme bändiä roudauksessa. Itse olisin valunut kohti uloskäyntiä ensimmäisestä vienosta vihjauksesta. Riemastuttavan kantohetkisen jälkeen rutistelimme vielä muusikoita ristiin rastiin ja vilkuttelimme punaisen pakettimersun perävaloille juuri ennen kuin viimeinen festaribussi kurvasi meidät Korialta keskustaan. Pieni lasillinen jatkobaarissa nosti pitkän illan olutkiintiöni täpärästi yli kahden tuopin - taas olin humaltunut musiikista ja tunnelmasta, mitä iloisesti soittavat, tutut ja tärkeät muusikot luovat.
Yhden pienen keikan onnistuin poimimaan vielä kotimatkallekin, kun tuttu säestäjä osui samaan junaan muistuttamaan, että moinen oli tarjolla. Suuri kauppakeskuskiertue rantautui Lappeenrantaan, ja kun sen showtime oli junalta noutamaan tulleen mieheni kanssa tehdyn kaupunkikierroksen jälkeen kohdalla, sain kokea minisetin Sofia Zidaa ja X factorissa menestynyttä freestyle-räppäri MC Samppaa. Sofia oli suomenkielisine lattareineen sangen viehättävä tapaus - kappaleissahan on jotain samaa kuin äsken kehumassani ABREU-biisissä. Sampan tilanteesta ja yleisöstä keksimiin räppeihin päästiin tietysti mukaan, kun melko vähäväkisellä kauppakeskuskeikalla eturivissä oltiin. Erinomaisen viihdyttävä hänkin oli - sen kahden biisin verran.
 |
| Sofia Zida ja Tuomas Keskinen @ Iso Kristiina Lappeenranta 12.8.2018 |
Tällaiseksi elämäni on muotoutunut, enkä usko, että enää muuta voin. Musiikki vie - pienet välipiristykset, joita poimin lähinnä uteliaisuuttani, ja isommat tapaukset, joita olen näköjään valmis seuraamaan vaikka mihin. Urallaan paikallaan junnaaville, aina samoja biisejä soittaville suosikeille voin antaa jokusen vuoden, mutten ikuisuutta, kun uusiakin ilonaiheita löytyy. Mutta enpä panisi pahakseni, jos musiikkimaailmastani tavalla tai toisella katoavien kirous olisi vihdoin voitettu, ja nämä muutamat tärkeät jäisivät "yhen elämän juttuina" kuvioihin.
Kommentit
Lähetä kommentti