Työt kielletty

Kulttuuri- ja tapahtuma-alan kohtelu korona-aikana on mennyt yhä karmaisevammaksi. Jopa alan vastuuministeri vain twiittailee, että kohtuuttomimmat rajoitusvääryydet pitäisi vihdoin korjata, mutta mitään päätöksiä ei synny. Rajoitukset saatiin asetettua, mutta purkamisesta ei nyt ota kukaan vastuuta. Farssinomaiset piirteet naurattaisivat, jos tilanne kokonaisuudessaan ei itkettäisi. 

Oma Etelä-Karjalan alueeni palasi sentään vihdoin epidemian kiihtymisvaiheeseen. Lupa jopa 50 hengen ulkotapahtumiin olisi, jos joku yli vuoden kuritettu tapahtumajärjestäjä uskaltaisi siihen tarttua. Mutta lempikeikkakohteeni, Päijät-Häme ja Uusimaa, ovat vielä tanakasti siinä päätä räjäyttävän käsittämättömässä tilanteessa, missä terassit saavat olla täysiä ja ravintolatkin yli puolillaan, kunhan ei vaan kukaan ammattilainen esiinny. Terasseilla on jopa karaoke sallittua! 

Muusikkoa ei saa kuunnella livenä missään mutta Korkeasaareen voi vapaasti kokoontua katselemaan apinoita. Musiikkitaloon tai stadionille saa ottaa kuusi (6) ihmistä samaan aikaan kun Linnanmäki avaa porttinsa koko useiden tuhansien kapasiteetille. Huvipuistotoiminta on kuulemma jatkuvaluonteisena sallittua. Mitähän tilapäispuuhastelua konserttitalojen konsertit, elokuvateatterien elokuvat ja teatterien teatteriesitykset ovat olleet?

Katastrofin huipennuksena alan ammattilaiset, jotka ennen koronaa elättivät itsensä esiintymisillään, eivät saa kompensaatiota elikeinonsa estämisestä vaan löyhiä lupauksia haettavaksi tulossa olevista apurahoista, joita ei sitten hamassa tulevaisuudessakaan riitä kuin osalle. Suorastaan ihmettelen, etteivät pahimmin kärsineet ole jo ajautuneet väkivaltaiseen anarkiaan - eivät tarkoituksella vaan säpäleiksi murjotun mielenterveytensä vuoksi.

Jos näin sivustaseuraajanakin olen tilanteesta hajalla, voin vaan kuvitella, mikä alan tekijöiden turhautumistaso on. Epätoivoisemmatkin protestit ovat ymmärrettäviä ja häpeän valmiiksi tätä kyseenalaistamistani, mutta tämä kela minun on vaan purettava - käsiteltävä oma pelkoni ja toisaalta puskettava toiveikkaampaa kulmaani aiheeseen. Alan ansioituneimmat esitaistelijat ovat ehdottaneet, että esiintyjien ja muiden tapahtuma-ammattilaisten tulisi kieltäytyä töistä poliittisissa tilaisuuksissa. Niin asianmukaiselta protestilta kuin se kuulostaisikin, että poliitikkojen ääni - kirjaimellisesti vaikkapa vaalitilaisuuksien äänentoiston kautta - palautettaisi vasta viidentoista kuukauden odottelun jälkeen, päässäni pärähtivät tästä hälytyskellot. 

Miten kohtuuttomaan asemaan moinen asettaa alan ihmiset, kun pitäisi kieltäytyä ihan ensimmäisistä töistä ja tuloista, joita yli vuoden köyhtymiskärvistelyn jälkeen voisi juuri nyt vaalien alla olla tarjolla? Eikö se olisi kuin valmiiksi nääntyneiden nälkälakko - tuomittu epäonnistumaan kun heikoimmassa kunnossa olevien pitää joko luovuttaa tai kuolla? Pahimmassa tapauksessa ne, joiden on kertakaikkiaan pakko ottaa tarjotut työt, menettävät viimeisetkin itsekunnioituksen rippeet, ja se jos mikä olisi syy etsiä armollisempia vaikutustapoja vaikka minkä kiven alta.

Itse haluaisin ennemmin nähdä nyt kampanjan, joka kannustaisi - jopa painostaisi - jokaisen itseään kunnioittavan kunnallisvaaliehdokkaan palkkaamaan muusikon, teknikon tai muun alan ihmisen erittäin arvostavalla palkalla - ja ehkä vielä lisäksi sijoittamaan siivun vaalibudjetistaan tapahtuma-alan hätäapukeräykseen. Tuskin pari vaalikeikkaa kenenkään yli vuoden ilman tuloja kärvistelleen taloutta pelastaa, mutta jos nyt edes joku säästyisi vielä viime hetkellä asunnon menetykseltä tai soittimien ja muiden työvälineiden myynniltä, niin voitto sekin.

”Tuhat trubaduuria toreille” tai vastaava kampanjaliike kuulostaisi aikamoiselta vaalikevään piristykseltä, mutta meille kuulijoille tuotettu ilo olisi vielä paljon pienempi sivuseikka kuin työt ja tulot tekijöille. Itse näkisin sellaisessa ennen kaikkea mahdollisuuksia alan ihmisten sekä päättäjien - ja äänestäjien! - kohtaamisille ja kommunikaatiolle. Sen sijaan, että esiintyvät taiteilijat olisivat entistä syvemmällä omissa kuopissaan, he olisivat kentillä esiintymässä, puhumassa ja vaikuttamassa - vaatimassa heidät palkanneita poliitikoita ottamaan alan tilanne vakavasti ja viemään asiaa eteenpäin vaikutuspiirissään. Tiedä vaikka ne viimeisetkin kuuden hengen yleisörajoitukset karisisivat siinä, kun vaalikeikat pitäisi saada toteutumaan ennen kesäkuista vaalipäivää.

Eikä siinä vielä kaikki. Syvin taustapelkoni tässä on se, mitä vaalikeikoista ja toki muistakin poliittisista tilaisuuksista  kieltäytyminen tekisi tulevaisuuden päätöksenteolle. Jos lähdetään siitä, ettei mikään puolue tai kukaan kunnallisvaaliehdokas saisi minkäänlaista tapahtumatekniikkaa tai esiintyjää tilaisuuksiinsa, tekniikan puute haittaisi kai suurin piirtein tasapuolisesti kaikkia. Mutta eikö esiintyjien ”lakosta” kärsisi ensisijaisesti ne ehdokkaat, jotka mielellään haluaisivat vaalitilaisuutensa esiintyjän? Eikö luulisi, että he suhtautuisivat kulttuuriin myönteisemmin kuin ne muut? Eivätkö ne, jotka muutenkin aktivoivat äänestäjiään ennemmin ilmaisella makkaralla kuin sielunravinnolla, olisi tässä voittajia?

Kommentit